Usko itseesi ja toteuta unelmiasi!

Ala-asteella ollessani minut heivattiin kaveriporukasta, jonka kanssa olin viettänyt melkein koko siihenastisen lapsuuteni. Näin aikuisiällä olen monesti miettinyt, että tuo kokemukseni lähenteli hylätyksi tulemisen tunnetta. Kun lukiossa piti päättää mihin hakee jatko opiskelemaan ja tätä varten piti käydä keskustelemassa opon kanssa, olivat hänen ensimmäiset sanat todistukseni vilkaisun jälkeen jotakuinkin tähän suuntaan: "no ei tällä kyllä oikein mihinkään pääse". Googlasin mitä opinto-ohjaajan työnkuvasta sanotaan tänä päivänä ja silmiini osuivat ainakin seuraavat asiat: työssä tarvitaan kykyä saavuttaa opiskelijoiden luottamus, ohjauksessa käsitellään opintojen ja elämän suunnittelua sekä ammatinvalintaa. En tiedä oliko opolla huono päivä vai oliko lause pieleen mennyttä sarkasmia mutta tuo yksi pieni lause jätti minuun elinikäiset jäljet. Lukio oli minulle muutenkin vaikea koska olen enemmän käytännön ihminen kuin lukijatyyppiä. Jos olisin silloin tiennyt mitä haluan työkseni tehdä, olisin mennyt suoraan ammattikouluun enkä lukioon. Samaan aikaan kärsin kaameimpien menkkojen lisäksi kaameimmasta aknesta ja itsetuntoni oli pohjamudissa. Opon sanat eivät suoranaisesti ainakaan auttaneet tilanteeseen. Näissä ja muissa vaikeissa hetkissä muistan ajatelleeni, että kyllä mä vielä noille näytän!

Molemmat tarinat jatkuvat kuitenkin varsin hyvin. Ala-asteella minut otti suojiinsa luokkamme varmasti fiksuin tyttö, joka on säilynyt elämässäni aina tähän päivään asti, olihan hän häissämme kaasonani. Opon kanssa käydyn keskustelun murtamana menin kotiin, jossa onnekseni valveutunut äitini ehdotti, että hakisin yo-merkonomilinjalle liiketalousopistoon. Hain, pääsin sisään ja opiskelukaveristani tuli paras ystäväni kenen kanssa jaamme tällä hetkellä äitiyden ihmeellisen maailman.

Pilvi, jota siskoksenikin luullaan.

Viikko sitten oli se päivä jolloin kaikki vaikeudet unohtuivat ja olisin voinut soittaa tuolle opolle ja kertoa mihin asti olen päässyt huolimatta hänen epäuskostaan minua kohtaan. Mennäänpä ensiksi kuitenkin noin 5 vuotta taaksepäin. Yo-merkonomiopintojen ja hetken työelämässä olemisen jälkeen jatkoin opintoja Tradenomiksi. Kun muut menivät työharjoitteluun erilaisiin yrityksiin, minä menin kolmannelle sektorille, Suomen Mielenterveysseuraan. Monien sattumusten ja yhden opinnäytetyön jälkeen löysin itseni perustamasta Suomen ensimmäistä nuorten mielenterveysseuraa, Yeesiä, yhdessä juuri tutuksi tulleen Pilvin ja kaverijoukon kanssa, joista yksi oli nykyään aviomiehekseni kutsuttava olento. Meillä oli unelmana tehdä ihan erilaista mielenterveystyötä ja mahdollistaa sellaista vapaaehtoistoimintaa, jota ei oltu järjestökentällä ennen tavattu. Muistan silloin sanoneeni hiljaa itselleni, että tästä tulee vielä jotain suurta. Palaset loksahtivat kohdalleen, saimme yllättäen toiminnalle rahoituksen ja yhtäkkiä olimme rakentamassa positiivisuuteen, toiminnallisuuteen ja voimavaralähtöisyyteen perustuvaa nuorten mielenterveystyötä, innovoimassa nykyaikaisia järjestöosallistumisen muotoja sekä toteuttamassa kokeilukulttuuriin perustuvaa projektityötä.

Viikko sitten kaikki tehty työ palkittiin kun SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry, yli 200 sosiaali- ja terveysalan järjestöä yhteen kokoava valtakunnallinen kattojärjestö palkitsi Yeesin vuoden 2016 SOSTE-palkinnolla. Palkinto myönnetään toiminnasta, joka ilmentää rohkeutta, väkevyyttä ja edelläkävijyyttä ja tuo uusia näkökulmia hyvinvointitaloudesta käytävään keskusteluun.

Yeesiläiset vastaanottamassa palkintoa.

Olimme Pilvin kanssa reilu parikymppisiä pikkutyttöjä kun lähdimme toteuttamaan unelmaamme. Harva ihminen kokee jotain näin suurta: kasvaa yhdessä aikuisiksi naisiksi, alkaa muistuttamaan toisiaan ja heistä tulee rakkaat ystävät. Pilvi oli paikalla kun sain endodiagnoosin, kun sain tietää olevani raskaana ja kun menin naimisiin. Tällä yhteisellä matkalla olemme vuorotellen kannatelleet toisiamme, kuljettu elämän matkaa ja uskottu omaan juttuun. Sen voimalla, intohimolla, rakkaudella ja kutsumuksella pääsee minne vain!

Sinäkin saatat laahata välillä pohjamutia myöten, eteesi saattaa sattua ajattelemattomia lauseita jonkun toisen suusta kuultuna, kaverit tulevat ja menevät. Pidä kuitenkin sinuun uskovista ihmisistä tiukasti kiinni, keskustele, kuuntele, luota. Ennen kaikkea luota itseesi ja siihen, mitä olet.

Katsoin aamulla vierestäni herännyttä pientä poikaani ja ajattelin: toivottavasti saan hänen itsetuntonsa loistamaan, valettua uskoa itseensä, omiin kykyihinsä ja valintoihinsa sekä kannustaa unelmien toteuttamiseen.

Elämää endonkin kanssa

Viimeisestä kirjoituksesta on luvattoman kauan aikaa. Raskaus ja sitä seurannut uusi arki on vienyt mennessään. Väsymys ja ajoittainen järjen menetykseltä tuntunut sekavuus on vaatinut oman osuutensa uuden arjen opettelun ohella. Odotettu aarteemme näki päivänvalon puolitoista viikkoa ennen laskettua aikaa, 22.12.2015, mitoin 4050 g ja 51 cm. Meillä siis vietetään pian 1-vuotissynttäreitä ja en meinaa (minäkään) uskoa miten nopeasti ensimmäinen vuosi on kulunut.

En ole ikävöinyt isoa mahaa laisinkaan.

Benjamin on siis tällä hetkellä 9 kuukautta. Liikkeelle lähdön ja kesälomalla pidetyn unikoulun ansiosta tunnen saavani hiljalleen oman elämäni takaisin. Olen miettinyt paljon mihin haluaisin keskittää energiaani lapsen kasvatuksen lisäksi ja sitä varten lainasin useamman ihmisen suosituksesta Lauri Järvilehdon Upeaa työtä! -kirjan. Kirjassa on erilaisia harjoituksia, joista yksi on oman kutsumuskartan tekeminen. Kutsumuskartassa kirjoitetaan yksinkertaisesti ylös kaikki sellainen tekeminen, josta pitää. Itse en ole vielä tuota karttaa tehnyt mutta se herätti minussa ajatuksen ja innostuksen tämän blogin uudelleen herättämiseen.

Benjamin 9 kk.

Sitten päästäänkin itse asiaan eli endometrioosiin. Vaikka endometrioosi onkin krooninen sairaus niin tilanteeni on tällä hetkellä hyvä. Ajoittaista pientä tuikintaa alavatsalla lukuunottamatta olen saanut elää kivutonta elämää koko raskauden ja sitä seuranneen imetyksen ajan vielä tähänkin päivään asti. Imetän edelleen eikä kuukautiseni ole vielä alkaneet. Vauva-arjessa ehkä yksi parhaimmista asioista on hetkessä eläminen. Näin ollen en koe tässä hetkessä minkäänlaista tarvetta murehtia siitä mitä tapahtuu kun kuukautiset taas alkavat. Siispä itse endo ei näyttele elämässäni tällä hetkellä suurta roolia ja siksi olenkin päätynyt tämän blogin osalta siihen, että kirjoitan elämästäni endonkin kanssa eli aiheet vaihtelevat sen mukaan mitä eteeni sattuu. Mammablogia tästä ei kuitenkaan (toivottavasti) tule mutta tietysti kirjoitukset tulevat vääjäämättä käsittelemään myös vanhemmuuden teemoja. Koska kyllä vain se niin on, että on minullakin sanottavaa esimerkiksi imetyksestä ja väsymyksestä.

Endo on kuitenkin elämässäni aina ja nyt jos koskaan tämän endoblogi on ajankohtainen, sillä Endometrioosiyhdistyksellä alkoi keväällä Nuori nainen ja endometrioosi -projekti, jonka tavoitteena on muun muassa tavoittaa yhä enemmän nuoria, kertoa heille kuukautisista ja epätyypillisistä kuukautisista sekä rohkaista kovista kivuista tai runsaista kuukautisista kärsiviä nuoria hakeutumaan mahdollisimman nopeasti hyvään hoitoon. Seuraan itse kyseistä projektia suurella mielenkiinnolla ja olen ollut mukana projektin alkuvaiheissa vapaaehtoisen roolissa.

Kuulen mielelläni jos just sulla on jokin aihe mielessä mistä haluaisit, että kirjoittelen! Kiva, että olet vielä matkassa mukana. Ja muistakaa, voimakas kuukautiskipu ei ole normaalia!